Sibelius-festivaali 2026 tutkii Jean Sibeliuksen matkaa kohti hänen ominta ilmaisuaan, kohti sisäistä ääntä.

”Voimme todeta, että Jean Sibelius on nykyisimmän ajan nerokkaimpia sävelrunoilijoita”, kirjoitti suomalainen musiikkitieteilijä Erik Furuhjelm vuonna 1916.

”Ja nykyään elävistä säveltäjistä lienee ainoastaan yksi – Richard Strauss – täysin pätevä mainittavaksi Jean Sibeliuksen rinnalla.” Ensimmäisen orkesterikonsertin teokset yhdistävät näitä kahta säveltäjää monin tavoin. Don Juanin tarina Nikolaus Lenaun uudelleen kertomana oli Straussin samannimisen sävelrunon lähtökohta.

Aleksandr Puškinin versio (runollinen draama Kivivieras) puolestaan oli Sibeliuksen ajatuksissa hänen kehitellessään ideoita toiseen sinfoniaansa. Myös Sibeliuksen viulukonserton kantaesityksen, teoksen lopullisessa muodossa, johti Richard Strauss. Mutta siinä missä Don Juan ja Sibeliuksen toinen sinfonia tekivät yleisöön alusta lähtien vaikutuksen, kesti kauan ennen kuin Sibeliuksen viulukonsertto vakiinnutti asemansa . Vedettyään takaisin alkuperäisen, pidemmän version, Sibelius itse johti uudistetun version vasta vuonna 1924. Nykyisin kaikki kolme soinnukasta, romanttista tyyliä sykkivää teosta ilahduttavat säännöllisesti yleisöjä ympäri maailman.

Richard Strauss on edustettuna myös vuonna 1887 sävelletyllä viulusonaatillaan – joka Don Juanin tavoin on suhteellisen varhainen teos. Sitä vastoin Sibeliuksen seitsemän lyhyttä kappaletta samassa kamarimusiikkikonsertissa ovat vuodelta 1929, aivan säveltäjän aktiivisen uran lopulta, jolloin hän työskenteli kiivaasti epäonnisen kahdeksannen sinfonian parissa

Toinen orkesterikonsertti nostaa esiin Sibeliuksen ja Ferruccio Busonin välisen suhteen. Sen verraten lyhyen ajanjakson (1888–1890) aikana, jonka Busoni työskenteli Helsingissä, hän ja Sibelius solmivat elinikäisen ystävyyssuhteen. Busoni oli mukana myös pianistina Sibeliuksen pianokvinteton (Sibelius-festivaalin ohjelmassa 2025) osittaisessa kantaesityksessä vuonna 1890. Teos on luultavasti lähimpänä pianokonserttoa, mitä Sibelius koskaan kirjoitti, ja se jää Busonin tässä konsertissa kuultavan massiivisen pianokonserton varjoon. Pianistina Busonin taidot olivat selvästi poikkeukselliset, mutta hänen kykyihinsä säveltäjänä ja kapellimestarina Sibelius suhtautui varauksellisesti.

Busoni vaikutti Sibeliuksen kolmanteen sinfoniaan lähinnä käsitteellisellä tasolla. Italialaisen kiinnostus musiikin teoriaan sai hänet kirjoittamaan aiheesta laajasti, ja hän kehitteli ajatusta ”nuorklassismista”, joka hylkäisi 1800-luvun ohjelmallisen suuntauksen ja palaisi objektiivisuuteen ja selkeään muotoon. Sibeliuksen kolmas sinfonia – äärimmäisen tarkasti kirjoitettu, täynnä kekseliäisyyttä ja hienovaraisuutta – kääntyy päättäväisesti pois hänen kahden aiemman sinfoniansa yleisöä miellyttävästä romantiikasta ja panee nuorklassismin ideat loisteliaasi käytäntöön.

Tämän konsertin aloittaa ja päättää kaksi Sibeliuksen suosituinta kappaletta: Valse triste Arvid Järnefeltin symbolistiseen näytelmään Kuolema sävelletystä musiikista ja isänmaallinen suosikki Finlandia.

Siinä missä Sibeliuksen vuorovaikutus Straussin ja Busonin kanssa oli hedelmällistä, Alban Berg ja Sergei Rahmaninov olivat poikkeuksia. Sibelius ei koskaan tavannut kumpaakaan heistä eikä ollut heidän kanssaan kirjeenvaihdossa, ja molempien musiikki asettuu hyvin toisenlaiseen esteettiseen maailmaan kuin hänen. Sibeliuksen ainoa kypsän kauden jousikvartetto, Voces intimae – varsin sisäänpäin kääntynyt teos, jonka hän kirjoitti kurkkuleikkausta seuranneiden seitsemän vuoden itsetutkiskelun ja raittiuden aikana – kuullaan toisessa kamarimusiikkikonsertissa. Teos valmistui vuonna 1909 ja on siten Alban Bergin särmikkäämmän, silti lähestyttävän jousikvarteton aikalainen.

Päätöskonsertin teoksista sävelrunot Öinen ratsastus ja auringonnousu ja Bardi – joista toinen on korostetun maalauksellinen, toinen hillitty ja hauras – ovat niin ikään peräisin Sibeliuksen leikkausta seuranneilta vuosilta. Tämän kauden pääteos oli kuitenkin neljäs sinfonia, hänen ”psykologinen sinfoniansa”, synkkä ja mietiskelevä ja jota pidetään yleisesti hänen tuotantonsa ehdottomana kulmakivenä.

Vuosia myöhemmin Sibelius totesi: ”En voi vieläkään löytää siitä yhtään nuottia, jonka voisin poistaa, enkä löydä myös mitään lisättävää.” Käsitys yöstä ja elämänkulusta Rahmaninovin kuorosinfoniassa Kellot noudattelee Edgar Allan Poen runoa, johon teos perustuu. Myös Sibeliuksen neljännellä sinfonialla on yhteys Poeen: joitakin finaalin aiheista oli alun perin suunniteltu runoon Korppi perustuvaan orkesterisäestykselliseen lauluun.

Vaikka Sibelius ei jakanut Rahmaninovin intohimoa kellojen sointiin, hän sisällytti kellopeliosuuden sinfonian finaaliin (joissakin esityksissä on virheellisesti käytetty putkikelloja). Sitä paitsi Sibelius kirjoitti samoihin aikoihin, vuonna 1912, aidon kellomelodian Helsingin vastavalmistuneeseen Kallion kirkkoon.

Andrew Barnett

(suom. Hannele Eklund)