KÄSIOHJELMA – AFTER WORK -kamarimusiikkikonsertti

Amerikkalainen viulisti-laulaja-säveltäjä Caroline Shaw (s. 1982) aloitti viulunsoiton 2-vuotiaana Suzuki-menetelmällä äitinsä opastamana. Harrastus johti lopulta viulun maisterintutkintoon Yalen yliopistossa. Virtuoosimaisen Roomful of Teeth -lauluyhtyeen jäsenenä hänet palkittiin Grammyllä, ja yhtyeelle säveltämällään Partitalla Shaw voitti Pulitzer-palkinnon 2013 nuorempana kuin kukaan ennen häntä. Vasta tuolloin hän ymmärsi olevansa ihan oikea säveltäjä, vaikka oli kirjoittanut musiikkia jo vuosia. Esiintyvän taitelijan roolin ohella Shaw on toiminut opettajana. Lukuisten muiden musiikillisten aktiviteettien rinnalla hän on luonut varsin runsaan sävellystuotannon, joka sisältää musiikkia myös elokuviin ja näyttämölle.

Punctum on käsite, jonka ranskalainen poststrukturalistinen esseisti ja kriitikko Roland Barthes loi vuonna 1980 julkaistussa teoksessan Camera Lucida. Se viittaa tietyn valokuvan tahattomaan, erittäin henkilökohtaiseen yksityiskohtaan, joka ”pistää, ruhjoo tai lävistää” katsojan ja laukaisee syvän emotionaalisen reaktion ohittaen kulttuuriset koodit ja historiallisen kontekstin. 

Barthesin inspiroimasta sävellyksestään Punctum Caroline Shaw kertoo seuraavaa: ”Kontekstistaan ​​irrotettujen moduloivien sekvenssien avulla sävellys tutkii tapaa kyllästää paletti klassismilla samalla kieltäen sen muodon ja häiriten harmonisen etenemisen luettavuutta vahvistaakseen sitä myöhemmin. Voitaisiin myös sanoa, että teos kertoo Bachin Matteus-passion tietyn välidominanttisoinnun aistimisesta ja muistamisesta.” 

Punctum (2019–2023) oli Shaw’n ensimmäinen tunnustusta saanut jousikvartetto. Säveltäjän kommentit paljastavat hänen kulttuuritietoisuutensa laajuuden teoksen musiikillisen inspiraation, Bachin Matteus-passion rinnalla. Kvarteton alkuperäinen lähtökohta paljastuu yhdeksänminuuttisen osan puolivälissä koraalin O Haupt voll Blut und Wunden myötä. Bach käytti tätä koraalia – suomalaisessa virsikirjassa numero 53 ”Oi rakkain Jeesukseni” – useassa kohdassa Matteus-passiossa.

Pekka Miettinen

Franz Schubertin (1797–1828) viimeinen kamarimusiikkiteos, jousikvintetto C-duuri on saanut lisänimen ”Sellokvintetto”, koska sen kokoonpanossa on jousikvartetti ja ylimääräinen sello. Teos valmistui 1828 vain pari kuukautta ennen säveltäjän kuolemaa; Schubert menehtyi äkilliseen sairauteen ennen kuin ehti täyttää 32 vuotta. Schubertin ainoaa täysimittaista jousikvintettoa on ylistetty adjektiiveilla ”ylevä” ja ”erikoislaatuinen”. Teoksen sisältämän tunnelatauksen voimaa on pidetty valtavana. Kvintetto on yleisen käsityksen mukaan tekijänsä paras kamarimusiikkikappale ja ylipäänsä yksi hienoimmista milloinkaan sävelletyistä kamarimusiikkiteoksista.   

Kvinteton tarkempi valmistumisaika osui syys-lokakuun vaihteeseen 1828. Saatuaan työn valmiiksi Schubert lähestyi kustantaja Probstia tiedustellen nöyrästi mahdollisuutta saada teos julkaistua. Probst vaivautui vastaamaan, mutta pyysi mieluummin saada nähdä Schubertin tuoreita lauluja ja kyseli pianokappaleiden perään, ne kun menivät kaupaksi paremmin. Kvinteton käsikirjoituksen myi säveltäjän veli sittemmin kustantaja Diabellille. Kuten monien Schubertin jälkeenpäin mestariteoksiksi osoittautuneiden sävellysten kohdalla, käsikirjoitus jäi lojumaan jonnekin; kiinnostus Schubertin instrumentaalimusiikkia kohtaan alkoi kasvaa vasta myöhemmin. Kvinteton kantaesitys sai odottaa aina vuoteen 1850 saakka, ja ensipainatus näki päivänvalon vasta 1853.

Jousikvinteton sävellystyötä aloittaessaan Schubertilla oli jo vaikuttava lista kamarimusiikkia teosluettelossaan. Jousikvartettoja oli ainakin 15, ja suurin osa niistä oli tarkoitettu omalle perhekvartetille. Kvinteton sävellaji, C-duuri saattaa olla kunnianosoitus Schubertin suuresti ihailemille Mozartille ja Beethovenille. Molempien tuotannossa on samassa sävellajissa kirjoitettu jousikvintetto, tosin jousikvartetille ja lisäalttoviululle. Kahden sellon kvintettiä oli kokeillut jo Luigi Boccherini, mutta hänen teoksissaan toinen sello lähinnä vahvisti alttoviulun stemmaa. Schubertilla kakkossello toimii ennen muuta alarekisterin syventäjänä.

Ensiosa Allegro ma non troppo on monien Schubertin myöhäisteosten tavoin varsin laaja teoksen kokonaiskestoon nähden. Se sisältää myös rohkeita harmonisia käänteitä: kaunis, mieleenpainuva sivuteema on yllättäen Es-duurissa. Tarkoituksena lienee ollut jyrkentää kontrastia pääteeman sävellajiin, C-duuriin. Lisää myllerrystä seuraa kehittelyjaksossa, jossa Schubert hyödyntää esittelyn aineistoa eri kombinaation ja tonaliteetein. Kertaus alkaa kuin huomaamatta, ilman alleviivauksia. Sivuteema on jälleen terssin päässä pääteemasta eli As-duurissa. 

Hidas osa Adagio on E-duuri-pääsävellajeineen uusi osoitus kvinteton sävellajiarkkitehtuurin terssisuhteisista tendensseistä. Samalla se tuo esiin Schubertin omintakeisen idean viulun ja sellon vuoropuhelusta, jossa ääriäänten väliin jäävä säestysosuus jää jousitrion hoidettavaksi levollisina, pitkinä sointuina. Adagion kiihkoisassa välitaitteessa vaellellaan kvinttiympyrän laidalta toiselle ja takaisin; ykkössello kaksintaa melodialinjaa. Päätaitteen kertauksessa varioidaan alun vuoropuhelua, kunnes viulun ja sellon dialogi palaa alkuperäismuodossaan viulun pizzicatoilla ryyditettynä.

Riuska Scherzo kehystää vakavan sävyistä Trioa. Tonaalinen kontrasti yksittäisen osan sisällä tuskin voisi olla suurempi; karaktääriero on myös melkoinen. Scherzo palaa alkuperäissävellajiin ja –tunnelmaan dominanttisen siirtymän avulla. Finaali on vapaasti käsitelty sonaattirondo. Se sisältää dramaattisen päätaitteen lisäksi idyllisen sivuaiheen ja suvantomaisia siirtymiä, joiden tehtävänä on kasvatella jännitettä ennen päätaitteen paluuta. Kehittely sisältää suorastaan orkestraalisen tehon saavuttavia pääaiheen imitaatiokäsittelyjä eri sävellajeissa. Teoksen päätännön muodostaa tempoa vielä entisestään kiihdyttävä stretta. 

Pekka Miettinen