Pariisi on mitä suurimmassa määrin taiteen kaupunki. Sekä syntyperäiset että lukemattomat eri syistä kaupunkiin muualta muuttaneet taiteilijat ovat tarjonneet kautta aikain yleisölleen sekä skandaaleita että loistavia menestyksiä kaikilla taiteen aloilla. Ja tarjoavat edelleen.

Pariisissa vuonna 1838 syntyneen säveltäjä George Bizet’n koko 37-vuotinen elämä osui aikaan, jolloin kaupunki kävi läpi valtavan murroksen ja muuntui ahtaiden kujien keskiaikaisesta kaupungista moderniksi ja valoisaksi metropoliksi. Näihin vuosiin mahtui vallankumouksia, suursotia – ja kulttuurin uusi kukoistuskausi. Käsi kädessä yhteiskunnallisten mullistusten ja levottomuuksien kanssa kaupungissa on aina tehty suurenmoista taidetta.

Pariisin Montmartressa, rue Tour d’Auvergnen numerossa 26 syntyneen Bizet’n isä oli lauluopettaja ja äiti lahjakas amatööripianisti. Saman kadun varrella asui kirjailija Victor Hugo ja alueella sijaitsi useita tärkeitä konserttisaleja ja teattereita, kuten Opéra Comique, Théâtre du Vaudeville ja Salle de Peletier – Pariisin oopperan koti tuhoisaan vuoden 1873 tulipaloon asti.  

Bizet’n lahjakkuus oli hyvin ilmeistä jo niin varhain, että hän aloitti opinnot Pariisin konservatoriossa ennen kymmenettä syntymäpäiväänsä. Lahjakkuus näkyi myös opinnoissa. Hän voitti tavoitellun Rooman palkinnon ja vietti sen turvin kaksi ja puoli vuotta Italian pääkaupungissa. Palattuaan Pariisiin Bizet keskittyi oopperoiden säveltämiseen. Iltakävelyt saattoivat viedä hänet johonkin tuon ajan muodikkaista salongeista, joita muun muassa hänen opettajansa pitivät. Salongeissa edistettiin omaa uraa ja verkostoiduttiin.  

Bizet’n nerokkuudesta huolimatta hänen oopperansa eivät saavuttaneet mainittavaa menestystä Pariisissa. Teokset olivat yleisön makuun liian vaikeita. Kelvottomaksi tuomittiin tuoreeltaan myös Prosper Mériméen pienoisromaaniin perustuva Carmen. Realistisia henkilöhahmoja kuvaavan teoksen vastaanotto oli tyly ja Bizet uskoi kirjoittaneensa oopperahistorian suurimman epäonnistumisen. Hän kuoli sydänsairauteen tasan kolme kuukautta ensi-illan jälkeen, eikä ehtinyt nähdä Pjotr Tšaikovskin ennustuksen toteutumista: ”Kymmenen vuoden kuluttua Carmen on maailman suosituin ooppera.” Oopperan valmistumisesta on nyt kulunut 151 vuotta ja se kerää edelleen täysiä katsomoita yhä uusina tulkintoina ja versioina.

Vuosisadan vaihtuessa uuteen Pariisin Eiffel-torni oli seissyt paikallaan jo 11 vuotta ja Georges Eugène Haussmannin modernisointiprojekti oli muuttanut kaupungin rakennetta olennaisesti: kapeiden ja nuhjuisten kortteleiden tilalle oli tullut leveitä ja pitkiä puistokatuja, bulevardeja ja aukioita. Katuja reunustivat yhtenäiset kivitalot parvekkeineen ja moderni viemäriverkosto vei jätteet mennessään.

1900-luvun alussa ja erityisesti Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Pariisiin muutti arviolta 40 000–50 000 venäläistä. Taidekriitikko, baletti-impressaari ja taiteellinen johtaja Sergei Djagilev oli heistä yksi. Pariisin taidemaailmassa Djagilev oli jo tunnettu toimija, kun hän vuonna 1909 perusti Ballet Russes -balettiseurueen (aluksi Saison Russes), jonka tanssijat olivat venäläisiä huippuja, kuten Vatslav Nižinski, Ida Rubinstein ja Anna Pavlova. Djagilev teki yhteistyötä Mihail Fokinin, George Balanchinen ja muiden nuorten koreografilupausten kanssa ja tilasi ryhmälleen teoksia kiinnostavilta säveltäjiltä, kuten Igor Stravinsky, Maurice Ravel ja Manuel de Falla.

Stravinsky oli muuttanut vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan jaloista Sveitsiin ja sieltä edelleen Pariisiin. Lounais-Ranskassa syntynyt mutta Pariisissa kasvanut Maurice Ravel tutustui Stravinskyyn vuonna 1910. Djagilevin Stravinskylta tilaama Tulilintu-baletti oli saavuttanut jättimenestyksen ja molemmat säveltäjät liikkuivat Ballet Russes -ryhmän piireissä. He tekivät myös yhteistyötä tehdessään Djagilevin tilauksesta uutta soitinnusta Modest Musorgskin keskeneräiseksi jääneestä Hovanštšina-oopperasta 1913. Samana keväänä Stravinsky esitteli Ravelille tekeillä ollutta balettiaan Kevätuhri.

Ravelin ja Stravinskyn välinen ystävyys oli sekoitus syvää keskinäistä kunnioitusta, taiteellista uteliaisuutta, lämminhenkistä huumoria ja lopulta myös kilpailuasetelmaa. Ravel ihaili Stravinskyn rytmistä rohkeutta ja sai hänen jazz-kokeiluistaan vaikutteita omiin 1920-luvun teoksiinsa, kuten G-duuri-pianokonserttoonsa. Stravinsky puolestaan kunnioitti Ravelin teknistä taituruutta, mutta luonteelleen uskollisesti osasi olla myös ylimielinen ja pisteliäs. Hän alkoi pitää Ravelin tyyliä liian mekaanisena ja antoi ystävälleen tunnetun lempinimen ”sveitsiläinen kelloseppä”. Kaksikon välit viilenivät 1930-luvulle tultaessa. Myöhemmin Stravinsky kuitenkin muisteli ystäväänsä ja yhteisiä Pariisin vuosia lämmöllä.

Vuoden Ravelia nuorempi Manuel de Falla muutti Madridista Pariisiin vuonna1907. Ravelin lapsuudenystävä, katalonialainen pianisti Ricardo Viñes esitteli säveltäjät toisilleen.  Harras katolilainen de Falla ja seurallinen dandy Ravel olivat hyvin erilaisia, mutta heidän ystävyytensä kesti vuosikymmeniä, myös sen jälkeen, kun de Falla vuonna 1914 palasi Espanjaan.

Tulilinnun lisäksi Sergei Djagilev tilasi Stravinskyltä baletit Petruška ja Kevätuhri, Ravelilta baletin Daphnis ja Chloé ja de Fallalta Kolmikolkkahatun, jonka lavastuksen teki Pablo Picasso. Ballet Russes´n tarina päättyi Djagielvin kuolemaan vuonna 1929, mutta pariisilaisyleisö täyttää edelleen samat salit, joissa nämä ja monet muut mestariteokset nähtiin ensi kertaa: Théâtre du Châtelet, oopperatalo Palais Garnier ja Théâtre des Champs-Élysees, joillekin iltakävelyn, joillekin metromatkan päässä.

Hannele Eklund

To 26.11.2026 klo 18.30 Sibeliustalo
PARIISILAISET UNELMAT

EMILIA HOVING, kapellimestari
JAVIER PERIANES, piano

Georges Bizet, ork. Ernest Guiraud: Carmen-sarja nro 1
Manuel de Falla: Öitä Espanjan puutarhoissa
Maurice Ravel: Pianokonsertto G-duuri
Igor Stravinsky: Tulilintu-sarja

Klo 17.30 Johdatus konserttiin / Puusepän sali
Eeva Ristkari haastattelee Emilia Hovingia