Lahtelaislähtöisen Sauli Zinovjevin nimi pomppasi klassisen musiikin kartalle vain yksitoista vuotta sitten. Lyhyessä ajassa Zinovjev on noussut vakionimeksi suomalaisorkesterien kausiohjelmissa ja ulkomaillakin. Lähtölaukaus tapahtui vuonna 2014, kun Zinovjeville myönnettiin Uuno Klami -sävellyskilpailun kolmas palkinto teoksesta Gryf. Kirkkaammat sijat menivät Saksaan ja Italiaan, mutta nuoren suomalaislahjakkuuden menestys varasti kaiken huomion. 

Jokainen musiikkikilpailussa menestynyt tietää, ettei yksittäinen mitalisija merkitse pitkäjänteistä menestystä. Alkuun se kyllä auttaa; nimen noustua orkestereiden tietoon Zinovjev sai ensimmäiset tilaukset esimerkiksi Tapiola Sinfoniettalta ja Radion sinfoniaorkesterilta. Niillä hän todisti olevansa kaiken hehkutuksen arvoinen. Varsinkin RSO:lle syntynyt Batteria (2016) iski syvälle kuulijoiden ja kapellimestarien tajuntaan, ja Zinovjev onnistui vakiinnuttamaan itsensä varteenotettavimpien suomalaissäveltäjien joukkoon. Sittemmin Batteriasta on tullut Zinovjevin esitetyin teos: sitä kuultu mm. Tokiossa, Amsterdamissa, Chicagossa ja Münchenissä. Sibeliustalossa Batteria soi vuonna 2019 Klaus Mäkelän johdolla. 

Sinfonia Lahden ja Zinovjevin suhde on ollut aina läheinen ja yhä tiivistyvä; pelkästään syyskaudella 2022 orkesteri esitti kolme Zinovjevin teosta: pianokonserton (2019), Un Grande Sospiron (2018) ja an Adagion (2022), joka kuultiin myös viime maaliskuussa Sinfonia Lahden ja Sibeliustalon syntymäpäiväkonserteissa Dalia Stasevskan johdolla. Kaudella 2025/2026 Zinovjev kantaa titteliä Sinfonia Lahden residenssisäveltäjänä. Konserttivuoden aikana orkesteri esittää kolme hänen teostaan.

Kuuluvasti kohti hiljaisuutta

Tulevaa konserttivuotta voi pitää eräänlaisena yhteistyön välihuipennuksena. Se alkaa kantaesityksellä heti syyskauden avajaiskonsertissa Hannu Linnun johdolla. Ollakseen Zinovjevin residentuurin lähtölaukaus, teoksen nimi on nurinkurisesti Fade Out, eli vapaasti käännettynä ”hiipuen”. Usein Zinovjevin teoksissa on joko ripaus ohjelmallisuutta tai vähintäänkin taustalla vaikuttava, musiikin ulkopuolinen inspiraatio – Kaksoiskonsertossa (2022) se oli Ukrainan sodan herättämät tunteet, an Adagiossa Samuel Barberin ja Gustav Mahlerin itkevät jousimatot, Un Grande Sospirossa Edvard Munchin Huuto-maalaus. Fade Out pyrkii takaisin musiikkiin itseensä. 

”Sehän on musiikillinen termi, Fade Out, pois hiipuen.” Zinovjev sanoo. ”En halua ohjailla kuulijan tulkintaa tai lyödä lukkoon teoksen syvempää tarkoitusta kirjoittamalla siihen viestiä.”

Nykymusiikkiteosta, johon ei ole liitetty viestiä voi etenkin nykyaikana pitää hyvin poikkeuksellisena. Siinä kuultaa paluu modernismin kultakauteen 1950–1980-luvuille, kun säveltäjät kilvan karttelivat ulkomusiikillisia viitteitä ja sävelsivät vain musiikkiin itseensä nojaten. Tulisimmat väännöt käytiin esteettisten koulukuntien kesken, ei niinkään arvopoliittisten jakolinjojen välillä.

”Ymmärrän pyrkimyksiä ottaa musiikilla kantaa ja arvostan taiteilijoita, jotka niin tekevät”, Zinovjev sanoo. ”Itse en vain koe, että olisin koulutuksellani kykenevä kertomaan, miten maailman ongelmat pitäisi ratkaista. Minulle on tärkeää, että musiikki voi seistä omilla jaloillaan ja avautua kuulijalle monitulkintaisesti ilman ennalta määrättyä selitysmallia. Fade Out ei julista, vaan kutsuu mukaan tilaan, jossa ei ole oikeaa eikä väärää.”

Zinovjevin maltillisessa kannanotossa kuuluu kaipuu aikaan, kun hän nuorena musiikkinörttinä ramppasi Lahden konservatoriossa Tuomas Malin tunneilla ja sai diggaillla levyltä unkarilaisen György Cziffran sormista syöksyviä tulivuorenpurkauksia koskettimistolla. Nyt, kokeneena ammattilaisenakin Zinovjev vain haluaa säveltää ja kuunnella musiikkia. Vaimentaa hälinää. Edes kaikkiin teostensa esityksiin hän ei enää matkusta.

”Minulle musiikki itsessään on säveltämisen tärkein inspiraatio.”

Zinovjevin työmoraali on kurinalainen ja työtahti kiivas. Uuno Klami -kilpailujen jälkeen on syntynyt yli 30 uutta teosta, joista yli puolet suurelle orkesterille. Pelkästään tällä konserttikaudella kantaesityksensä saa viisi orkesteriteosta ja yksi pianokappale, yhteensä noin 150 minuuttia soivaa musiikkia. Liikeneekö sosiaaliselle liihottelulle aikaa enää olekaan?

”En minä sentään mikään erakko ole!”

Täsmäiskuja muusikoiden makuun

Zinovjev ei tosiaan ole yksinäinen susi saati entisaikain kiukkuinen säveltäjänero, joka norsuunluutorninsa suojissa purkaa riivattua sieluaan sekavaksi taiteeksi, jota ymmärretään kroonisesti väärin – tai ei ollenkaan. Päin vastoin, Zinovjev on poikkeuksellisen helposti lähestyttävä, sulavasanainen ja mutkaton mies. Tyyppi, jonka kanssa voi helposti kuvitella tekevänsä yhteistyötä ystävänä ja kollegana. 

Persoonallisuudellaan Zinovjev on kerännyt ympärilleen laajan verkoston, mikä taas näkyy suoraan tilausten ja esitysten määrässä: lähes kaikki hänen parhaiten menestyneistä teoksistaan ja etenkin konsertoistaan ovat syntyneet mittatilaustöinä aina tietyille solisteille tai kapellimestareille. He ovat tutustuneet Zinovjeviin joko kasvotusten konserttien yhteydessä tai kuulleet hänestä puskaradion kautta. 

Myös Zinovjevin musiikki on helposti lähestyttävää – niin kuulijoille kuin muusikoille. Hän uskoo, että musiikki, jota on mukava soittaa, on myös mukava kuunnella. Teoksia kirjoittaessaan hän pyrkii ottamaan muusikoiden vahvuudet ja mieltymykset huomioon ensi tahdeista alkaen. Etenkin konserttoja Zinovjev on säveltänyt suoraan solistin tekniikalle ja luonteelle; muusikon motoriikkaa palveleva teos paitsi kuulostaa paremmalta, myös helpottaa harjoitusprosessia ja ainakin teoriassa auttaa teosta pysymään ohjelmistossa – seikka, josta jokainen säveltäjä unelmoi.

Kun Zinovjev sai kuulla, että Radion sinfoniaorkesterin tilaama pianokonsertto (2020) tulee islantilaisen tähtipianistin Víkingur Ólafssonin esitettäväksi, hän tiesi heti välttää ”venäläistyyppisen rekkakuskikonserton” tyyliä. Konsertosta tuli helmeilevän minimalistinen ja meditatiivinen, sanalla sanoen ólafssonmainen. 

Mittatilauskäsittelyn sai myös Pekka Kuusistolle syntynyt viulukonsertto Der Leiermann (2017), jossa solistinen ilotulitus saa väistyä kamarillisen yhteissoiton tieltä. Ei sillä, etteikö Kuusistolla olisi kysyttäessä heittää peliin koko musiikkiakrobatian tuntema arsenaali, mutta tässä konsertossa Kuusiston pelimannipersoona vie voiton. Samoista lähtökohdista syntyi myös orkesteriteos Wiegenlied (2020), joka kuullaan maaliskuun 5. päivänä Lahdessa Hannu Linnun johdolla. Se syntyi Klaus Mäkelän tilauksesta Oslon filharmonikoille.

“Kun sävellän, saatan esimerkiksi visualisoida, miltä kenraalipaussi tuntuu jonkun tietyn kapellimestarin johtamana”, Zinovjev sanoo. ”Se kuulostaa päässäni erilaiselta kuin jonkun toisen johdolla. Halusin kirjoittaa Mäkelälle 3/2 tai 2/2 tahtilajeja hänen käsiensä liikeratojen mukaan.”

Vaikka Wiegenlied on musiikkina uusinta uutta, se kuulostaa samalla tavalla ajattomalta kuin useimmat Zinovjevin kappaleet. Wiegenliedin aavemaisen tunnelman luovat myöhäisromanttinen kiihko, tonaalinen harmoniamaailma sekä amerikkalaistyyppinen minimalistisuus, jonka hengästyttävä syke säestää musiikillista matkaa unten maille. Teoksessa viitataan myös musiikinhistoriaan, tässä tapauksessa Johannes Brahmsiin ja hänen kuuluisaan kehtolauluunsa, joka Wiegenliedin lopussa tunkeutuu tiheän jousimaton läpi soittorasian helähdyksillä – muisto viattomuudesta keskellä riivattua jännitystä on voimakas efekti, joka istuisi jopa kauhuelokuvan soundtrackille.

”Ei näitä asioita voi silti laskelmoida”, Zinovjev sanoo. ”Teokset lähtevät syntymään alitajunnassa, ja musiikki vain alkaa viedä haluamaansa suuntaan.”

Rumpujen villi rituaali

Alitajunnan liikkeet ovat kyllä ennustamattomia, silti muistojen ja kokemusten ohjaamia. Lahdessa tammikuun 29. päivänä Suomen ensiesityksen saa Zinovjevin lyömäsoitinkonsertto Savage Beat (2024). Teos on Wienin Konzerthausin, Luxembourg Philharmonien ja Beethoven Orchester Bonnin yhteistilaus. 

Konsertto syntyi lyömäsoittaja Vivi Vassilevan ehdotuksesta. Hän oli kuullut kiinnostavasta suomalaissäveltäjästä kollegaltaan Martin Grubingerilta, johon Zinovjev oli tutustunut Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa vuosia aiemmin. Kuten aina, teoksen tyyliä ohjasi sen solisti, mutta nyt yhteistyö oli aiempaakin tiiviimpää.

”Yleensä toimitan teoksen melkein valmiina solistille, mutta Savage Beatissa kanssakäymistä oli enemmän kuin yleensä”, Zinovjev sanoo. ”Mutta ei soitinkaan ollut minulle entuudestaan niin tuttu kuin aiemmissa konsertoissa.”

Lyömäsoitinperhe on käytännössä ääretön ja alati kasvava. Orkestereiden lyömäsoittajat tunnetaankin siitä, että he ottavat melkeinpä minkä tahansa soittimen haltuun, jos säveltäjä niin haluaa. Kapuloilla iskettävien kalvojen, lautasten ja kellojen lisäksi lyömäsoittajat voivat kalistella kahleita, puristella vinkuleluja, naputella kirjoituskonetta, poksautella kuohuviinipulloja tai vaikka ravistella herneillä täytettyä kaktusta. Nyrkkisääntönä: jos soitin ei kuulu perinteisen sinfoniaorkesterin kokoonpanoon, sitä käsitellään lyömäsoittimena – vaikka sitä puhallettaisiin tai hinkattaisiin jousella. 

Myös Savage Beatissa kuullaan meikäläisittäin harvinaisia soittimia, esimerkiksi taiko-rumpuja, jotka edustavat villiä rummutusenergiaa perinteisimmillään. Taikot on tehnyt tunnetuksi Japanin Sadon saarella perustettu, maailman konserttisaleja kiertävä lyömäsoitinyhtye Kodō – sana tarkoittaa suomeksi joko sydämenlyöntejä tai ”rumpujen lapsia”. Zinovjevin alitajunta alkoi viedä musiikkia kohti omia juuriaan.

”Vassileva toivoi jotain energistä, fyysistä ja hurjaa. Jotain, missä saa todella rummuttaa”, Zinovjev sanoo. ”Kuvittelin lyömäsoitinten syvällisempää, alkuperäistä funktiota. Näin mielessäni leirinuotioita syvällä Afrikassa tai Indonesian viidakoissa, rituaaleja. Ei tämä mitään etnomusiikkia ole, mutta lähtökohdat ovat siellä päin.”

Zinovjevin vuosi on ollut niin vauhdikas, ettei hän ole vielä ihan sisäistänyt nimitystään Sinfonia Lahden residenssisäveltäjäksi. Tämä on myös ensimmäinen kerta, kun Zinovjev toimii minkään instituution nimikkosäveltäjänä. Sen hän tietää, synnyinkaupunkinsa orkesterilta saamalla tunnustuksella on vahva symbolinen arvo, paitsi hänelle itselleen myös säveltäjien ammattikunnalle. 

”Musiikkielämä pyörii pitkälti orkestereiden, solistien ja kapellimestarien ympärillä”, Zinovjev huomauttaa. ”He ovat musiikin näkyvä osa ja totta kai edustavat koko alaa julkisuudessa. Mutta ilman säveltäjiä ei syntyisi soitettavaa. Siksi on hienoa, että Sinfonia Lahti nostaa esille musiikin tekijää tällä nimityksellä. Partituuristahan kaikki saa alkunsa.

Jaani Länsiö

To 18.9.2025 klo 18.30 Sibeliustalo
AVAJAISKONSERTTI: OODI ILOLLE

HANNU LINTU, kapellimestari
SILJA AALTO, sopraano
JENI PACKALEN, mezzosopraano
JUSSI MYLLYS, tenori
JUHO STÉN, basso
DOMINANTE

Sauli Zinovjev: Fade Out (kantaesitys, Sinfonia Lahden tilaus)
Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 9 ”Oodi ilolle”

Klo 17.30 Konserttietkot
Hannu Lintu, Sauli Zinovjev ja Maija Kylkilahti

To 29.1.2025 klo 18.30 Sibeliustalo
TOMAS DJUPSJÖBACKA, kapellimestari
VIVI VASSILEVA, lyömäsoittimet

Wolfgang Amadeus Mozart: Alkusoitto oopperasta Taikahuilu
Sauli Zinovjev: A Savage Beat (Suomen ensiesitys)
Johannes Brahms: Sinfonia nro 1

To 5.3.2025 klo 18.30 Sibeliustalo
KONSERTTOJEN KOLOSSI
HANNU LINTU, kapellimestari
ALEXANDER MELNIKOV, piano

Sauli Zinovjev: Wiegenlied
Sergei Prokofjev: Pianokonsertto nro 2
Einojuhani Rautavaara: Sinfonia nro 1
Sergei Prokofjev: Sinfonia nro 1 ”Klassinen”