Kaikki tämän vuoden Sibelius-festivaalilla kuultavat Jean Sibeliuksen teokset edustavat hänen uransa alkuvaihetta. Tapaamme säveltäjän, joka on löytämässä oman identiteettinsä ja vakiinnuttamassa asemaansa kotimaansa ylpeänä edustajana kansainvälisillä areenoilla.

Varhaisin teoksista ennakoi sekä Sibeliuksen läpimurtoa säveltäjänä että hänen säveltuotantonsa painopisteen ratkaisevaa siirtymistä orkesterimusiikkiin. Jousikvartetossa a-molli (1889) ja pianokvintetossa g-molli (1890) tutustumme sävellyksen opiskelijaan – vaan ei aloittelijaan. Kvartetto oli Sibeliuksen päättötyö Helsingin Musiikkiopistoon, kvintetto puolestaan osoittaa hänen innokkuutensa kokeilla suurempaa muotoa ja sointia. Tämä pyrkimys yhdistettynä Sibeliuksen kasvavaan kiinnostukseen Suomen kansalliseeposta Kalevalaa kohtaan johti väistämättä Kullervoon, mittavaan sinfoniseen teokseen solisteille, mieskuorolle ja orkesterille, joka kantaesitettiin vuonna 1892. Teoksen ensiesitys, jota eräs kuulijoista kuvaili tulivuoren purkaukseksi, antoi Sibeliukselle oikeutetun aseman maamme merkittävimpänä säveltäjänä.

Vastoin yleistä uskomusta, Kullervon suurenmoinen menestys ei merkinnyt Sibeliuksen luopumista muista musiikin lajeista. Läpi uransa pianolle säveltäneen Sibeliuksen F-duuri-pianosonaatti on vuodelta 1893. Erityisesti sen hidas osa heijastelee kiinnostusta suomalaiseen kansanperinteeseen, mikä oli ilmeistä myös Kullervossa, vaikkei Sibelius juuri koskaan käyttänytkään varsinaisia kansansävelmäsitaatteja. Hänen samana vuonna saamiensa sävellystilausten joukossa on teoskokonaisuus historiallisiin kuvaelmiin, Kuvaelmamusiikkia Viipurilaisen Osakunnan Juhla Arpajaisiin Kansanvalistuksen hyväksi Viipurin läänissä. Tapahtuma oli ohuesti naamioitu protesti Venäjän valtaa vastaan tuolloisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Koko teos sai ensiesityksensä marraskuussa, ja sitä seuraavina kuukausina Sibelius valitsi sen viehättävimmät osat konserttikäyttöön – näin syntyi Karelia-sarja. Hän sävelsi myös paljon pianosäestyksellisiä yksinlauluja, useimmat niistä omalla äidinkielellään ruotsilla kirjoitettuihin runoihin. Joitakin lauluista hän orkestroi itse, yhtenä niistä Våren flyktar hastigt, kun taas osa lauluista kuten Illalle ja Svarta rosor ovat muiden tekemiä orkesteriversioita. Arioso on erityistapaus. Yksinlauluna (1911) se edustaa säveltäjän kypsää kautta, mutta sen musiikillista materiaalia on alun perin käytetty eri tekstin kanssa. Se oli osa yliopiston Promootiokantaattia vuodelta 1897.

Sibelius osoitti myös kiinnostusta oopperaan, erityisesti Wagnerin musiikkidraamoihin. Hän vieraili Bayreuthissa vuonna 1894 ja työsti teosta Veneen luominen, joka oli hänen oma panoksensa tähän musiikin lajiin. Lopulta Sibelius kuitenkin käänsi selkänsä Wagnerille ja hänen maailmalleen: ”Luulen, että minä oikeastaan olen musiikkimaalari ja runoilija. Tarkoitan, että tuo Liszt’in musiikkikanta on minulle lähintä.” Suurin osa oopperan musiikillisesta materiaalista tuli kierrätetyksi Lemminkäisen neljässä sävelrunossa, joiden ensimmäiset versiot kantaesitettiin vuonna 1896. Kuten aiemmin Kullervossa, myös tässä musiikilla kerrotaan Kalevalan tarinoita. Tosin puhtaasti orkesterille kirjoitetussa Lemminkäisessä tarinan yksityiskohtien sijaan esiin tuodaan seikkailujen yleistä tunnelmaa.

Kaikki Sibeliuksen 1890-luvun musiikki ei kuitenkaan ollut ohjelmallista tai selvästi poliittista. Improvisaatiosta vuodelta 1894 sovitettu sävelruno Vårsång (Kevätlaulu), painopiste on loistavassa melodiassa. Kuten varhaisempi En saga, teos on “erään sieluntilan ilmaus”.

1890-luvun jälkipuolelle tultaessa, nyt jo kolmissakymmenissä oleva Sibelius oli valmis uuteen haasteeseen: ensimmäiseen seitsemästä sinfoniastaan. Myös tässä hän vältti avoimesti poliittiset viestit ja musiikillisen tarinankerronnan, ja oli siksi vapaa kirjoittamaan neliosaisen, laajasti perinteistä klassista konventiota seuraavan sinfonian. Tässä teoksessa hänen omaan, nyt jo erehtymättä tunnistettavaan sävelkieleensä sisältyy tyylillinen kumarrus Tšaikovskin ja Brucknerin suuntaan. Kuten kriitikko Richard Faltin kirjoitti: ”Säveltäjä puhuu yleisinhimillistä kieltä, mutta kuitenkin samalla omaa kieltään.” Ja pian kaikilla ihmisillä – tai ainakin musiikin ystävillä kautta Euroopan – oli mahdollisuus kuulla tämä teos, joka kuului Helsingin Filharmonisen Seuran (nyk. Helsingin kaupunginorkesteri) Euroopan kiertueen ohjelmistoon vuonna 1900.

Andrew Barnett
(suom. Hannele Eklund)