KÄSIOHJELMA – SALATTU ŠOSTAKOVITŠ

Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) terveydentila heikkeni dramaattisella tavalla vuonna 1966. Maaliskuussa hän kärsi ensimmäisen sydänkohtauksensa ja joutui sen jälkeen viettämään pitkiä aikoja sairaalahoidossa. Vuodesta 1967 lähtien hänen teoksiaan leimaa kasvava synkkyys ja sisäänpäin kääntyneisyys. Tendenssi huipentuu 14. sinfoniassa (1969), joka huokuu kuolemaa suorastaan päähänpinttymän tavoin.

Viulun legenda David Oistrahille (1908–1978) omistetun toisen viulukonserton (1967) sävellaji – cis-molli – ei ole erityisen luonteva viululle, ja sen valinnassa saattaa piillä viittaus Beethovenin myöhäiseen jousikvartettoon op. 131 tai Mahlerin 5. sinfoniaan.

”Olen saanut uuden viulukonserton valmiiksi”, Šostakovitš kirjoitti Oistrahille. ”Kirjoitin sen sinua ajatellen ja näyttäisin sen mielelläni, vaikka minun on hyvin vaikea soittaa sitä pianolla. Jos konsertto miellyttää sinua ja soittaisit sen, olisin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Ellet vastusta, haluaisin myös omistaa sen sinulle.” Teos valmistui keväällä 1967 60-vuotissyntymäpäivälahjaksi Oistrahille.

Ensimmäisen osan avauksen pitkälinjainen, etsiskelevä viulusoolo tuntuu syntyneen Oistrahin tummasävyistä, sisäisesti hehkuvaa ja samalla ankaran älyllisesti hallittua soittoa ajatellen. Soolo on teknisesti vaativa, mutta siitä on riisuttu kaikki ulkokohtainen virtuoosisuus. Juuri ennen ensimmäistä kadenssia häivähtää yhtäkkiä etäännytetty katkelma odessalaisen, juutalaisen katukauppiaan laulusta, jossa hän kutsuu ohikulkijoita ostamaan tuoreita rinkeleitä. Kyseessä on henkilökohtainen viittaus Odessasta lähtöisin olleeseen juutalaissyntyiseen Oistrahiin. Sävelmä palaa hetkeksi kolmannen osan loppupuolella. 

Neljä säästeliäästi käytettyä käyrätorvea ovat ainoat vaskipuhaltimet konserton suppeassa, kamariorkesteria muistuttavassa kokoonpanossa. Šostakovitšin sinfonioille tyypillinen hyvin suuri lyömäsoitinryhmä koostuu tässä konsertossa vain patarummuista ja tom-tomista. 

Viulukonsertto nro 2 jäi Šostakovitšin viimeiseksi konsertoksi. Se ei koskaan ole saavuttanut ensimmäisen viulukonserton nauttimaa suosiota introvertin ominaisluonteensa vuoksi. Epävirallinen kantaesitys oli Bolshevossa lähellä Moskovaa syyskuussa 1967 ja virallinen Moskovassa hieman myöhemmin. Solistina oli Oistrah ja Moskovan filharmonikkoja johti Kirill Kondrashin.

Pekka Miettinen

Argentiinalainen, katalonialais-italialaisen maahanmuuttajapariskunnan perheeseen syntynyt Alberto Ginastera (1916–1983) suoritti musiikkiopintonsa Buenos Airesin Williams-konservatoriossa. Valmistumisen jälkeen 1938 hänet kiinnitettiin välittömästi laitoksen opettajakuntaan. Vuodet 1945–1947 hän vietti jatko-opinnoissa Yhdysvalloissa Aaron Coplandin opastamana. Opiskeluiden jälkeen Ginastera palasi Argentiinaan, mutta muutti populistidiktaattori Juan Perónin valtaanpaluun vuoksi takaisin Yhdysvaltoihin vuonna 1968. Viimeiset vuotensa Ginastera asui Sveitsissä. 

Variaciones concertantes (1953) on Ginasteran toisen tyylikauden ”subjektiivisen nationalismin” keskeinen teos. Tässä musiikissa folkloristisia ja perinteisiä materiaaleja idealisoidaan ja jalostetaan henkilökohtaisella tavalla. Esimerkkinä tyyliin liittyvästä musiikillisesta symbolista on avausosassa kitaran avoimista kielistä johdettu harmonia, jonka harppu esittää soolosellon teeman alussa ja uudelleen ennen viimeistä variaatiota. Seuraavissa, kestoltaan yhdestä kolmeen minuuttia kestävissä variaatioissa tarjotaan herkullista soolotilaa huilulle, klarinetille, alttoviululle, viululle, käyrätorvelle ja kontrabassolle. 

Säveltäjän oman kuvauksen mukaan ”näillä variaatioilla on subjektiivinen argentiinalainen luonne. Folkloristisen materiaalin käyttämisen sijaan pyrin saavuttamaan argentiinalaisen tunnelman omien temaattisten ja rytmisten elementtieni avulla. Alkuperäistä teemaani seuraa yksitoista variaatiota. Jokainen niistä heijastaa esillä olevan soittimen omaleimaista luonnetta. Orkesterin instrumentteja käsitellään solistisesti. Jotkut variaatiot edustavat koristeellista kuviotyyliä, osa niistä on kirjoitettu nykyaikaisella metamorfoositekniikalla, jossa pääteeman elementeistä kehitellään uutta materiaalia.”

Pekka Miettinen

Seitsemännen ja kahdeksannen sinfonian jälkeen Dmitri Šostakovitšilta (1906–1975) odotettiin jotain vähintään yhtä massiivista ja vaikuttavaa, peräti majesteetillista voitonsinfoniaa kuoroineen ja laulusolisteineen, sillä säveltäjä oli itse antanut jossain vaiheessa ymmärtää vievänsä seitsemännen ja kahdeksannen aloittaman sota-ajan sinfonioiden trilogian yhdeksännessä sankarilliseen päätökseen. Voiton ja rauhan juhlan laajaa kuvausta ei yllättäen tullutkaan, vaikka toinen maailmansota oli hiljattain päättynyt. Kuuden viikon intensiivisen työskentelyn tuloksena syntyi valloittavan kepeä ja optimistinen teos, ”iloinen pieni kappale”, kuten säveltäjä itse totesi sinfoniasarjan tuoreimmasta tulokkaasta. Siitä tuli oikeastaan voitonsinfonian irvikuva, sillä Šostakovitš tunsi sisimmässään, ettei voinut kirjoittaa apoteoosia Stalinille. Sinfoniaa ei edes omistettu Stalinille, joka oli ottanut säveltäjän silmätikukseen jo vuonna 1936 oopperan Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth johdosta. Šostakovitš muutti tämän jälkeen tyyliään ja ansaitsi 1940 pianokvintetollaan Stalin-palkinnon. 

Säveltäjän tiedetään todenneen, että kaikki neljännen sinfonian jälkeiset suuret orkesteriteokset ovat eräänlaisia kannanottoja, ”hautamuistomerkkejä”, Stalinin terrorin uhreille. Vaikka yhdeksäs sinfonia on yleisilmeeltään haydnmaisen kepeä ja ilotteleva, on musiikilla myös kääntöpuoli: toinen osa (Moderato) soi kauttaaltaan haikean alakuloisesti, ja neljännen osan (Largo) fagottiresitatiiveissa on syvää tuskaa ja valitusta. Allegretto-osa päättää teoksen kuitenkin optimistisiin tunnelmiin. On osuvasti luonnehdittu, että sinfonia on pinnaltaan ilkikurista mutta pohjimmiltaan traagista musiikkia. Kuten voi arvata, virallisella taholla teos tuomittiin ”ideologisesti heikoksi”. Sinfonia kantaesitettiin pian valmistumisensa jälkeen marraskuussa 1945 Leningradissa Jevgeni Mravinskin johdolla. 

Šostakovitšin viisitoista sinfoniaa antaa varsin monipuolisen kuvan säveltäjän tuotannon eri tyyleistä ja ihanteista. Ne ovat kaikki hyvin vahvasti yksilöllisiä, jotkut absoluuttisia, jotkut enemmän tai vähemmän ohjelmallisia. Šostakovitšin sinfonioita on tosin vaikea arvioida ilman että ottaa huomioon hänen suhteensa neuvostoyhteiskuntaan ja sosialistisen realismin vaatimuksiin. Yhdeksännen kevyempi tyyli ei enää jatkunut seuraavissa sinfonioissa, vaan loput kuusi teosta olivat rakenteeltaan laajoja ja tunnelmiltaan vakavia. 

Hannu Kivilä

Turussa syntynyt Mikael Loponen (s. 2003) on Suomen kapellimestari-ihmeen tuoreimpia tulokkaita. Hän aloitti pianistina Turun konservatoriossa ja vuonna 2018 orkesterinjohdon opinnot legendaarisen Jorma Panulan kapellimestarikursseilla. Vuonna 2022 Loponen pääsi Sibelius-Akatemian kapuluokalle, jossa häntä opetti ensin Sakari Oramo ja nykyään Susanna Mälkki. Loponen on johtanut useita erikoiskonsertteja monissa suomalaisissa orkestereissa sekä Latvian kansallisorkesterissa. Debyyttikonserttinsa Sinfonia Lahdessa Loponen suunnitteli poliittisten paineiden ympärille: ”Olen suuri Šostakovitšin fani”, hän tunnustaa. ”On kiinnostavaa vertailla eri aikoihin ja erilaisiin aateilmastoihin syntyneitä teoksia. Toinen viulukonsertto valmistui näennäisesti vapaammassa ilmapiirissä, mutta toisaalta pelon ja paineen alla Šostakovitš sävelsi jopa kokeellisemmin. Yhdeksäs sinfonia oli hänen tapansa ottaa kantaa. Myös Ginastera oli omalla tavallaan painostettu, mutta hän ratkaisi sen muuttamalla ulkomaille.”

Jaani Länsiö

Tami Pohjola (s. 1996) aloitti viulunsoiton kolmevuotiaana ja opiskeli Sibelius-akatemiassa ja Münchenin musiikki- ja teatterikorkeakoulussa. Opintonsa hän viimeisteli hiljattain Janine Jansenin luokalla Sveitsin Sionissa. Nyt hän aloittaa Suomen Radion Sinfoniaorkesterin konserttimestarina. Solistina kaikissa Suomen suurissa orkestereissa soittanut Pohjola on vieraillut myös mm. Kölnin Gürzenichissä, Manchesterin The Halléssa ja BBC Scottish Orchestrassa. Lahdessa hän soitti viimeksi vuonna 2022 Sergei Prokofjevin ensimmäisen konserton; nyt hän tarttuu täysin toisenlaiseen äänimaailmaan: ”Šostakovitš on minulle yksi tärkeimmistä säveltäjistä. Nuorempana ihailin hänen sinfonioitaan, jotka soivat täysillä ja vilisevät yksityiskohtia. Nyt minua kiinnostavat herkemmät, sisäistyneemmät teokset, kuten toinen viulukonsertto. Se on synkkä. Siinä on niin paljon tunteita ja kerroksia, että se avautuu hitaammin. Sitä ei pidä kuorruuttaa ylitulkinnalla – riittää, että soittaa sen, mikä on kirjoitettu.”

Jaani Länsiö

Sinfonia Lahti on perinteet tunteva ja uutta luova lahtelainen, suomalainen ja kansainvälinen orkesteri. toiminnan ytimessä on laaja ja monipuolinen sinfoniakonserttien sarja, jota täydentävät laadukkaat viihdekonsertit. Painokkaassa osassa on Lahden ja sen alueen lapsille ja nuorille suunnattu toiminta. Orkesterin koti on Sibeliustalo, jonka ovat listanneet akustiikaltaan yhdeksi maailman parhaista konserttisaleista mm. The Guardian, The Wall St. Journal ja Die Welt.

Vakituisina kapellimestareinaan orkesterilla on jo usean vuosikymmenen ajan ollut maailmalla menestyvät suomalaistaiteilijat – Osmo Vänskä, Jukka-Pekka Saraste, Okko Kamu, Dima Slobodeniouk ja viimeisimpänä Dalia Stasevska, jonka nelivuotinen kausi päättyi kevääseen 2025. Syksyllä 2025 orkesterin taiteellisena partnerina aloitti kapellimestari Hannu Lintu. Samat kapellimestarit ovat toimineet myös orkesterin Sibeliustalossa vuodesta 2000 lähtien järjestämän Sibelius-festivaalin taiteellisina johtajina. Orkesterin päävierailijana toimi 2020–2023 saksalaiskapellimestari Anja Bihlmaier.

Sinfonia Lahden laajan tunnettuuden maailmalla ovat luoneet mittava levytystoiminta, lukuisat ulkomaanvierailut ja verkkokonsertit. Jo yli 30 vuotta jatkunut levytystyö pääosin ruotsalaisen BIS-levymerkin kanssa on tuottanut lukuisia kansainvälisiä levypalkintoja, kolme platinalevyä ja seitsemän kultalevyä tuoneet noin sata äänitettä, joita on myyty maailmanlaajuisesti yli 1,2 miljoonaa kappaletta. Erityistä huomiota ovat saaneet Osmo Vänskän johtamat, orkesterin maineelle kansainvälisesti tunnettuna Sibelius-orkesterina pohjaa luoneet Sibelius-levytykset mm. viulukonserton ja viidennen sinfonian alkuperäisversioista. Orkesterin kunniasäveltäjän Kalevi Ahon tuotannolla on niin ikään merkittävä rooli orkesterin levytystuotannossa.